Perfektionismin ansa

 

Arkikielessä perfektionismilla tarkoitetaan usein täydellisen suorituksen tavoittelua ja mahdollisesti ylikorostunutta huolellisuutta keinona tähän. Se voi näyttäytyä ulospäin määrätietoisuutena ja menestymispyrkimyksenä, vaikka kyse olisikin muusta kuin joustavasta tavoitteellisuudesta ja kunnianhimosta. Perfektionismi voidaan ilmiönä kokea myös itsensä äärimmäisyyksiin piiskaamisen riemuvoittona; jonakin, jota länsimaisessa viitekehyksessä tyypillisesti katsotaan tavoitetilana ihaillen ylöspäin. Kategorinen täydellisyys on tietenkin kaikessa gloriassaan inhimillinen mahdottomuus, aivan kuten virheettömyyden vaade on kohtuutonta.

Erona kehitysmyönteisyyteen ja tuloksellisuuteen perfektionismissa piilee jatkuvan tyytymättömyyden ja riittämättömyyden taustavire, joka ei tunnu monenlaisista onnistumisista huolimatta muuksi muuttuvan. Tavoite karkaa aina vain kauemmaksi, eikä sisäinen jännite pääse purkautumaan. Mahdollisesti ulkopuolelta tulevat vaatimukset lisäävät painetta entisestään ja sen seurauksena kuormitumme ja uuvumme. Pitkittyessään tällainen paine voi pitää kehoa ja mieltä jatkuvassa valmiustilassa. Huomiokyky kaventuu ja päätöksenteko vaikeutuu, kun mieli arvioi jatkuvasti teenkö kaiken oikein. Tunnereaktiot ottavat helpommin dominanssin ja esimerkiksi kyky rationaaliseen ajankäytön suunnitteluun heikkenee. Noidankehä kypsyy. Pelko epäonnistumisesta ja sen tulkitseminen merkiksi omasta kelpaamattomuudesta tai huonoudesta voi lisätä epäröintiä, asioiden pakonomaista tarkistamista, suorittamisen lykkäämistä ja sosiaalista vetäytymistä.

Kun riittävän hyvä ei tunnu riittävältä, alkaa elämä helposti rakentua sen ympärille, mitä pitäisi vielä korjata, varmistaa tai saavuttaa – sen sijaan, että tyytyisi väliin siihen, mitä on tähän mennessä saanut aikaan tai mitä on juuri nyt. Epätäydellisen suoritteen yhdistäminen itsen riittämättömyyteen voi olla implisiittistä; eikä tästä oikein mahda olla reittiä ulos ilman pysähtymistä ja asian tiedostamista

 

Jos teen kaiken täydellisesti – en ole viallinen ja olen turvassa

 

Oletko tullut ajatelleeksi, että jatkuva täydellisyyden tavoittelu ja varmistelu ovat joskus voineet syntyä tarpeesta lisätä hallinnantunnetta ja ennakointia arvaamattomassa tai turvattomassa kasvuympäristössä? Se on hyvinkin voinut alunperin syntyä viisaaksi selviytymisstrategiaksi, jonka neuvokas ja selviytymään ohjelmoitu mieli on suojakseen rakentanut. Ansaksi se muodostuu silloin, kun toimintamalli pysyy, vaikka sitä ruokkineet olosuhteet muuttuisivatkin. Toisin sanoen, se, mikä joskus palveli sinua ja selviytymistäsi, voikin kääntyä olosuhteiden muututtua haittatekijäksi elämässäsi. Mikä on joskus lisännyt turvaa, ei välttämättä tee sitä enää tänään.

Vaikka osa meistä on mahdollisesti persoonallisuuspiirteiden pohjalta taipuvaisempia perfektionismiin (esim. korkea neuroottisuus, korkea tunnollisuus) on ympäristöllä ja elämänkokemuksillamme suuri merkitys perfektionististen toimintamallien synnylle ja hallitsevuudelle. Jos kyse on itsen ääripään vaativuudesta, joka tuottaa jatkuvia pettymyksentunteita ja on pakonomaista, kyse ei ole enää vain tunnollisuudesta tai korkeista tavoitteista.

 

Mitä tapahtuu, jos pyrkisitkin tietoisesti hieman vähemmän täydelliseen?

 

Suojareaktio voi herätä jo pelkästä ajatuksesta, ja niin tietenkin kuuluukin.

Eihän muutoin kyse olisi kovinkaan tehokkaasta suojamekanismista, jos siitä olisi helppo luopua. Se ei kuitenkaan ole kiinteä osa sinua, tai jokin ominaisuus, jota et voi muuttaa. On täysin mahdollista, että kyse on sinnikkäästä ja sitkeästä turvaverkosta, joka on jo hieman pölyttynyt ja jäykistynyt. Mikä sen merkitys turvan lisääjänä mahtaa todella tänään olla?

Mitä tapahtuisi, jos kokeilisit hieman laskea tai kohtuullistaa vaatimustasoasi omaa suoriutumistasi kohtaan? Prosessi voi mielestäni lähteä elämään jo tällä kysymyksellä. Voitko tehdä pientä pesäeroa suoritteidesi ja itsesi arvon välille? Onko mahdollista ajatella, että nämä kaksi olisivatkin aivan erillisiä asioita, eikä niillä yksinkertaisesti ole yhteistä mitta-asteikkoa? Ja jos kyse tosiaankin on jostain, jonka olet oppinut, voisiko tuon osaamisen päivittäminen olla mahdollista? Ymmärtää asiasta jotain, joka muuttaa kokonaisuutta tai auttaa sinua vaikkapa näkemään asian toisin?

Erilaisten kysymysten avulla perfektionismin vaade voi näyttää itsestään uuden puolen. Ja mikä tulee näkyviin, lisää mahdollisuuksia uuden ymmärryksen rakentumiseen. Ilmiötä ei kuitenkaan tarvitse hampaat irvessä pyrkiä purkamaan osiin, eikä tästä hyötyä olisikaan. Toteava ja ennakkoluuloton uteliaisuus lienee reitti mielekkäämpään ja rakentavampaan lopputulokseen. Sisäistä kriitikkoa tai laaduntarkkailijaa ei myöskään tarvitse yrittää hiljentää tai jättää huomiotta.

Omaan sisäiseen puheeseen on mahdollista luoda uudenlaista läsnäolevuutta, hyväksyntää ja turvaa. Ja vaikka yhteys omaan ytimeen saattaa joskus vaatia töitä, voi sitä helpottaa turvallinen suhde toiseen ihmiseen. Toivottavasti elämässäsi on joku, joka näkee ja kuulee sinut.

 

 

 

-Siirry edelliseen kirjoitukseen tästä-