Miksi minusta tuntuu, että olen jotenkin viallinen?

 

Se on tunne, että muiden seurassa täytyy jotenkin varoa tai muokata omaa olemista ympäristön mukaan. Tunne, että kaikilla muilla on jokin näkymätön, luonnollinen varmuus olemuksessaan, jokin sellainen, mikä itseltä puuttuu. Tunne voi olla heijastusta omasta sisäisestä epäilystä tai ehkä jopa tiedosta siitä, että itsessä on jokin perustavanlaatuinen vika. Jokin piirre tai ominaisuus, joka erottaa sinut muista niin syvällä tavalla, että koet olevasi aivan toista lajia ympärilläsi olevien ihmisten kanssa. 

Tästä kumpuavat epävarmuutta heijastavat ajatukset: ”Mitä jos nuo huomaa?”, ”Mitä jos, sanon taas jotakin väärää?” tai ”Entä jos paljastun?”

Tämä tekee tietenkin kanssakäymisen toisten kanssa raskaaksi ja varautuneeksi. Keho uskoo ajatuksesi ja valmistautuu ympäristön palautteeseen; aktivoituu taistelemaan, pakenemaan, jähmettymään tai myötäilemään. 

Omaa koettua poikkeavuutta tai huonommuutta täytyy jatkuvasti piilotella tai paikkailla jollain tavoin. Ehkä olemalla erityisen kiltti tai erityisen hyvä, pyrkiä kenties täydelliseen suoritukseen. Toisaalta myös huomaamattomaksi tai näkymättömäksi muuntuminen tarjoaa mahtavan suojan kaikelta pelottavalta paljastumiselta. Kun on vähän sivussa kaikesta, eikä ilmaise itseään juuri mitenkään, on turvavyöhykkeellä. 

 

Entä jos kyse onkin suojasta, ei viallisuudesta

Jos tunnistat kokemuksen, on tärkeä ymmärtää, että nuo huonommuuden tai ulkopuolisuuden tunteet eivät ole vikoja luonteessasi tai synnynnäisiä ominaisuuksiasi. Paradoksaalista kyllä, kyse voi olla suojaavasta uskomuksesta, joka on muodostunut viisaan ja itseään suojaavan mielen reaktiona ympäristön signaaleihin. Nämä reaktiot ovat hiljalleen vahvistuneet mekanismeiksi, jotka ovat paaluttuneet automaattisiksi toimintatavoiksi sekä ydinuskomuksiksi.

Kyse voi siis olla opitusta kehon ja mielen fysiologisesta suojamekanismista, jonka avulla kipeä kokemus omasta kelpaamattomuudesta on saatu edes jollain tavalla kanssasäätelyn puutteessa hallintaan. Koska tunnekuorma ei ole tullut kanssasi jaetuksi ja sanoitetuksi, olet jäänyt sen kanssa selviämään yksin. 

Jos tuomitsen itse itseni jo valmiiksi mitättömyydeksi, ei toisen ihmisen arvostelu osu enää niin pahasti.

Opit ehkä jo varhain olemaan itsesi kriitikko ja tuomitsija; puskuroiden näin väistämättömästi edessä olevaa torjutuksi tai arvostelluksi tulemisen kokemusta. Kehomieli virittyy huomaamaan ympäristöstä pienetkin vihjeet mahdollisesta uhasta ja energiasi kuluu suurelta osin ympäristön skannaamiseen. Se on myös hinta, mikä varautumisesta ja suojasta täytyy maksaa. 

 

Mistä kokemus voi kummuta?

Viallisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus voi syntyä monenlaisissa olosuhteissa. Sen juuret voivat olla varhaisissa vuorovaikutussuhteissa, joskus myöhemmissä kokemuksissa. Esimerkiksi toistuva arvostelu, kiusaaminen tai torjutuksi tuleminen voivat lisätä epävarmuutta omasta arvosta ja merkityksestä. Etenkin, jos tämä tapahtuu kovin haavoittuvassa tilassa tai toistuvasti. Manipuloivat ja toksiset ihmissuhteet myös aikaansaavat sekä ruokkivat epävarmuuksia ja murentavat itsetuntoa. Tausta on käsitykseni mukaan usein kuitenkin juuri elämän varhaisissa kokemuksissa.

Ihmislapsi syntyy maailmaan hyvin keskeneräisenä ja siten täysin riippuvaisena toisista ihmisistä ympärillään. Tämän lisäksi meillä jokaisella on myös sisäänrakennettu tarve tulla nähdyksi ja kohdatuksi omien tarpeidemme kanssa hyväksyvässä vastavuoroisuudessa.

Jos tämä tarve jää liian usein tyydyttymättä, pienen lapsen hermosto alkaa muovautua saamansa peilauksen mukaan. Luottavaisen ja spontaanin tarpeenilmaisun tilalle alkaa mahdollisesti muodostua vaimentunut ja epäluuloinen, varovainen suhde hoivaajaan. – Ja samalla syntyy katkos omien tarpeiden ja tietoisuuden välille. Myös oma sisäinen malli itsestä osana kokonaisuutta muovautuu ensisijaisesti ympäristön ehdoilla. Eipä siis ihme, että tämänkaltaisissa tilanteissa kokemus itsestä muodostuu vieraaksi ja etäiseksi. Omien tunteiden tiedostamaton vaimentaminen auttoi ehkä selviytymään, ja mahdollisti osaltaan edes jonkinlaisen turvantunteen. Ulkoapäin tulevaan signaaliin ja palautteeseen tukeutuminen palveli tällöin omaa selviytymistä paremmin kuin sisäisen hädän ilmaisu ja tunnistaminen.

 

Voiko tälle tehdä jotain?

Mitä tehdä tälle epämääräiselle ja krooniselle viallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteelle? Kuinka muodostaa yhteys omaan ytimeen uudelleen ja rakentaa omakuva realistisemmalle ja ajantasaisemmalle pohjalle?

Ei ainakaan sillä, että käsket itseäsi ajattelemaan positiivisemmin tai ”pääsemään sen yli”.

Tuomitseva ja rankaiseva sisäinen ääni voi nimittäin vaivatta muuntaa positiivisen ajattelun vaateen suolaksi jota sirotella ytimen haavaan. Tällöin taustalla oleva tarve tulee jälleen ohitetuksi.

On ymmärrettävä, että vaikka myönteisten ja iloa tuottavien tunteiden tunteminen on yleisesti ottaen hyvinvointia tukevaa, voi niihin joskus liittyä päinvastaisia syviä kokemuksia. Luottavaisuus, optimistiset odotukset ja avoimuus ovat voineet joskus satuttaa lamauttavasti. Voi siis olla, että saat opetella uudelleen itseesi liittyvien myönteisten tunteiden ja ajatusten kokemista ja vastaanottoa. Mahdollisesti kuitenkin tätä ennen, tai tämän rinnalla, täytyy jonkin kohtaamattoman tarpeen tulla tunnistetuksi ja kohdatuksi. 

Voisiko prosessin aloittaa siitä, että vaikkapa aivan varovaisesti suhtautuisit itseesi ja kehoosi uudenlaisella uteliaalla myötätunnolla? Kun seuraavan kerran huomaat itsessäsi jotain, joka nostaa tuttuja huonommuuden tunteita pintaan, voisit yrittää pysähtyä rauhassa tämän kokemuksen äärelle. Kuulostele tuota tunnetta ikään kuin hieman kauempaa, ja kysy itseltäsi onkohan tuo viallisuuden tai huonommuuden ajatus oikeasti totta? Voisiko kyseessä olla jokin kehooni tallentunut suojareaktio ajalta, jolloin olen jäänyt emotionaalisesti yksin? Etäännyttävä ja mahdollisimman neutraali uskomuksen tutkiminen ja varovainen kyseenalaistus voi avata uudenlaisen väylän tietoisuutesi ja tarpeidesi välille. Miltä tuo itsen kutistaminen on sinua suojannut?

Mikä rakentuu suhteessa, voidaan toisessa uudelleenrakentaa.

Peli ei siis ole tältä osin pelattu. Turvallinen ja kohtaava yhteys toiseen ihmiseen voi korjata vanhoja ja syviäkin haavoja. Oikeanlaisen keskustelevan yhteyden löytäminen on keskeistä ytimessäsi olevien rajoittavien ja identiteettiäsi kutistavien uskomusten työstämisessä. Kun uskomus on sisäistynyt ja sen nostattamat toimintatavat automatisoituneet, ulkopuolinen aistiva havainnoija voi auttaa kyseenalaistustyössä ja tunne/kehoprosesseissa.

Voit pohjustaa tätä kaikkea itseksesi tiedonhankinnalla, lisäten ymmärrystäsi taustalla mahdollisesti vaikuttavista prosesseista. Kielimallit voivat olla tässä oiva apu, mutta olisin kuitenkin varovainen näiden laajemmassa käytössä. 

Purku- ja uudelleenrakennustyöt ovat prosesseja, jotka edellyttävät inhimillistä turvaa ja luottamusta, vuorovaikutuksellista kohtaamista. Psykoedukaation avulla tapahtuva kognitiivisen tason ymmärrys on alku, jota seuraava pyörre edellyttää rohkeutta ja kykyä katsoa ytimessä lymyävää häpeää vakaan ja turvallisen vanhemman silmin. Tavoitetilana on menneen ja nykyisyyden integraatio kehon, tunteiden ja ajatusten tasolla. Tämän jälkeen mennyt ei enää samalla tavalla ohjaa tiedostamattasi toimintaasi.

 

Sinussa itsessäsi voivat olla yhtäaikaa totta sekä haavoittuneen lapsen kokemus, että vastuullisen vanhemman hoiva.